Pirjo Samulin oli tanssiyrittäjä Aira Samulinin tytär. Hän eli suurimman osan aikuiselämästään psykiatrisessa laitoshoidossa sairastuttuaan teini-ikäisenä skitsofreniaan.
Yli seitsemän vuotta kuolemansa jälkeen hänen tarinansa vaikuttaa yhä suomalaiseen keskusteluun mielenterveydestä, hoidosta ja taideterapiasta.
Pirjo ei koskaan mennyt naimisiin, hänellä ei ollut lapsia, ja hän vietti viimeiset vuosikymmenensä hoitokodeissa Etelä-Suomessa, missä hän kuoli vuonna 2018, 71-vuotiaana.
Hänen kuolemansa jälkeen Pirjon nimi on noussut uudelleen julkiseen keskusteluun dokumenttien, näyttelyiden ja mielenterveysseminaarien kautta, erityisesti hänen äitinsä Aira Samulinin kuoleman jälkeen vuonna 2023.
Syntyi hauraaseen nuoreen perheeseen
Pirjo Samulin syntyi huhtikuussa 1947 Helsingissä. Hänen äitinsä Aira Samulin oli tuolloin vasta 20-vuotias.
Vanhemmat olivat olleet naimisissa hieman yli kahdeksan kuukautta, eikä heillä ollut vielä yhteistä kotia.
Aira asui oman äitinsä luona. Pirjon isä Helge Samulin asui täysihoitolassa. Helgen ja hänen anoppinsa välinen suhde oli niin kireä, että hän ei osallistunut Pirjon kasteeseen.
Varhainen perhe-elämä oli epävakaata. Helge kamppaili alkoholismin, mustasukkaisuuden ja väkivallan kanssa.
Jatkuvien riitojen ja pelon vuoksi Pirjo sijoitettiin jossain vaiheessa isän pyynnöstä lastenkotiin.
Kolmen kuukauden kuluttua viranomaiset järjestivät perheelle pienen yksiön.
Näistä olosuhteista huolimatta Pirjo muistetaan suloisena, iloisena ja tunneherkkänä lapsena.
Hän vietti suuren osan varhaislapsuudestaan isoäitinsä hoidossa ja vierailemalla muiden perheiden luona vanhempiensa työskennellessä.
Lahjakas ja taiteellinen koululainen
Koulussa Pirjo pärjäsi hyvin. Aira Samulinin myöhempien haastattelujen mukaan Pirjo oli luokkansa priimus, opettajien ja oppilaiden pitämä, ja hän osoitti vahvaa taiteellista lahjakkuutta jo varhain.
Hän kävi tanssi- ja laulutunneilla, esiintyi muotinäytöksissä ja entiset luokkatoverit kuvasivat häntä kiltiksi, valoisaksi ja kauniiksi.
Taide ja liike olivat jo tuolloin luonnollinen osa hänen arkeaan.
Pinnan alla jokin oli kuitenkin muuttumassa.
”Tiesin jo 12-vuotiaana, että jokin oli vialla”
12-vuotiaana Pirjo alkoi kokea hallusinaatioita. Myöhemmin hän kuvaili kasvojen vääristyvän ja todellisuuden muuttuvan ympärillään. Aluksi hän piti asian omana tietonaan.
Perhe-elämä oli jo valmiiksi raskasta, eikä Pirjo halunnut huolestuttaa äitiään.
Kolme vuotta myöhemmin oireiden pahennuttua hän kertoi asiasta. Lääkärit epäilivät ensin silmävikaa ja sitten aivokasvainta.
Pirjo itse toivoi kasvainta, koska se olisi voitu poistaa.
Diagnoosi oli skitsofrenia.
Koulu päättyy, pelko ottaa vallan
Sairauden edetessä koulusta tuli pelottava paikka. Muut oppilaat näyttäytyivät Pirjon mielessä hirviöinä.
Hän joutui lopettamaan koulunkäynnin. Musiikki oli yksi harvoista asioista, jotka toivat helpotusta.
Pirjo rakasti tanssia, ja laulaminen toi hänelle rauhallisia hetkiä.
Tämän nähdessään Aira Samulin yritti pitää tyttärensä yhteydessä muihin nuoriin liikkeen ja esiintymisen kautta.
Tanssi lääkkeenä
Vuonna 1964 Aira Samulin perusti tanssi- ja muotiryhmän Rytmikkäät mannekiinit. Idea syntyi suoraan Pirjon tilanteesta.
Pirjo esiintyi ryhmässä ja muotinäytöksissä. Tanssi toimi lääkkeen tavoin, mutta vain lyhyitä aikoja.
Vuonna 1966 Pirjo ja Aira tanssivat yhdessä julkisesti Linnanmäellä ja osallistuivat go-go-tanssikilpailuun, jossa he sijoittuivat toiseksi.
Helsingin Sanomat uutisoi heidän esiintymisistään tuolloin.
Helpotus ei kuitenkaan kestänyt.
Pitkäaikainen laitoshoito
Oireiden voimistuttua Pirjon tilanne kävi mahdottomaksi hoitaa kotona. Hän koki vakavia harhaluuloja ja itsemurhayrityksiä lyhyiden kotihoitojaksojen aikana.
16-vuotiaana Pirjo siirtyi psykiatriseen laitoshoitoon pitkälti omasta pyynnöstään. Hän ymmärsi, ettei pysty selviytymään yksin.
Hän jäi suljetuille osastoille ja hoitokoteihin yli 50 vuodeksi.
Aikakauden hoidot olivat raskaita.
Lääkitys oli voimakasta ja skitsofreniasta tiedettiin vähän. Pirjon elämä laitosten ulkopuolella ei koskaan täysin palautunut.
Sairaus suvussa
Aira Samulin puhui myöhemmin avoimesti sairauden taustasta. Skitsofreniaa esiintyi Pirjon isän puolella suvussa, mukaan lukien hänen sisarensa ja aiemmat sukupolvet.
Aira kertoi myös, että hänen oma äitinsä kärsi vakavasta mielenterveyden häiriöstä.
Aihe oli kipeä, mutta Aira ei halunnut vaieta.
Puhuminen, kun vaikeneminen oli normi
1960- ja 1970-luvuilla mielenterveyttä käsiteltiin harvoin julkisesti. Perheitä usein rohkaistiin salaamaan asia.
Aira Samulin teki toisenlaisen valinnan – Pirjon luvalla.
Hän puhui haastatteluissa, lehdissä sekä myöhemmin radiossa ja televisiossa tyttärensä sairaudesta, psykiatrisesta hoidosta ja omaisten asemasta.
Aira Samulin, Ilta-Sanomien haastattelu (2009):
”Meidän suvussamme on paljon skitsofreniaa. Aloin pohtia, miten sairautta voisi ehkäistä. Siksi aloin tehdä mielenterveystyötä.”
Elämää hoidon keskellä, ilon hetkiä
Laitoselämästä huolimatta Pirjo ei unohtunut. Aira vieraili tyttärensä luona usein. He joivat kahvia, keskustelivat, lauloivat ja tanssivat aina kun mahdollista.
Musiikki pysyi tärkeänä. Pirjo muisti laulujen sanat täydellisesti Beatlesista kansanlauluihin.
Hoitopaikoissa hänet tunnettiin nimellä ”Jukebox”.
Pirjon 50-vuotispäivänä Askola järjesti suuren juhlan paikallisessa koulussa.
Kun istuminen alkoi väsyttää, Pirjo nousi ylös ja tanssi pianon vieressä.
Paikalla ollut Jorma Uotinen muisteli myöhemmin Pirjon sanoneen:
Pirjo Samulin, lainaus elämäkerrasta:
”Niin viisas kuin äitini onkin, minä olen hullu.”
Suojassa julkisuudelta
Vaikka Aira puhui avoimesti, Pirjo itse pidettiin suurelta osin poissa julkisuudesta.
Hän antoi vain muutamia haastatteluja.
Yksi harvoista hetkistä oli elokuvan Tango Kabaree kuvaukset vuonna 2001. Elokuva perustui Aira Samulinin elämään, ja Pirjo esiintyi siinä myös.
Pirjo Samulin, Helsingin Sanomien kuukausiliitteen haastattelu (2001):
”Arvostan sitä, ettet ole vetänyt minua enempää julkisuuteen.”
Hän kuvaili pieniä asioita – valokuvausta kirsikkapuun alla, musiikkia ja lyhyitä yhteisiä hetkiä – elämänsä ilonlähteiksi.
Viimeinen tapaaminen
Elokuun lopussa 2018 Aira vieraili Pirjon luona hoitokodissa. He istuivat ulkona nauttien kukista ja auringonpaisteesta.
Kun oli aika lähteä, aulassa soi Glenn Millerin musiikki. Pirjo nosti kätensä, hymyili ja tanssi äitinsä kanssa.
Viisi päivää myöhemmin Pirjon flunssa muuttui keuhkokuumeeksi.
Hän kuoli rauhallisesti 1. syyskuuta 2018, 71-vuotiaana.
”Pirjo antoi työlleni tarkoituksen”
Aira Samulin on sanonut monta kertaa, että tyttären elämä muutti hänen oman polkunsa.
Aira Samulin, Seura-lehti:
”Kun Pirjo joutui laitoshoitoon, minulle selvisi, että tällä on tarkoitus. Pirjo tekee mielenterveystyötä ja minä olen hänen työtoverinsa.”
Pirjon kautta tanssista tuli Airalle paitsi taidetta ja viihdettä, myös ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä, erityisesti nuorille.
Aira Samulinin kuoleman jälkeen vuonna 2023 Pirjon tarina on saanut uutta huomiota.
Vuonna 2024 Yle esitti dokumentin ”Pirjon varjo”, joka tarkasteli, miten Airan elinikäinen nuorten hyvinvoinnin ja tanssiterapian puolustaminen kasvoi suoraan tyttären sairaudesta.
Vuonna 2025 Helsingin kulttuurikeskus Caisa järjesti näyttelyn ”Dance of Two Lives”, jossa esiteltiin Samulinin perhearkistosta kirjeitä, valokuvia ja pukuja.
Näyttely korosti Pirjon hiljaista mutta pysyvää vaikutusta suomalaiseen ajatteluun hoidosta, empatiasta ja taiteen merkityksestä parantumisessa.
Mielenterveystutkijat ja -vaikuttajat viittaavat nykyään Pirjo Samuliniin aikakauden symbolina, jolloin mielenterveyssairaudet piilotettiin – ja miten yhden perheen avoimuus auttoi Suomea oppimaan puhumaan niistä toisin.
Elämä, joka jäi suurelta osin näkymättömäksi
Pirjo Samulin ei koskaan elänyt omaa julkista elämää. Hänellä ei ollut puolisoa, lapsia eikä uraa tavanomaisessa mielessä.
Silti hänen elämänsä kaikuu yhä suomalaisessa kulttuuri- ja terveydenhuoltokeskustelussa kauan hänen kuolemansa jälkeen.
Aira Samulinille Pirjo oli läsnä aivan loppuun asti.
Aira Samulin, Iltalehti (2018):
”Olimme yhdessä 71 vuotta. Koska Pirjo oli sairas, suhteemme oli hyvin erityinen. Kävin hänen luonaan loppuun asti.”
